17.5.

Kevätillat on aina särkeneet mun sydäntä, sillälailla pakahduttavasti,

niin että koko maailman näkee runollisena ja täynnä symboliikkaa,

ja että kotiin kävely yksin tuntuu sellaiselta kuin elokuvassa.

 Toisina päivinä harhautan itseäni keittämällä puuroa, luuttuamalla lattiat, pyöräilemällä ulkona, keräämällä kukkia maljakoihin, lähtemällä mökille tai ruotsiin tai jyväskylään. Pussailemalla ja seikkailemalla ja nauramalla vatsan kippuraan. Tuntuu et aika usein kuitenkin pakoilen jotain.
Tänään heräsin ystävän sohvalta, puhuttiin yksinolosta ja yksinäisyydestä. Ystävä sanoi, että mun pitäisi vaan opetella olemaan, eikä aina yrittää analysoida ahdistuksen tunteita. Istuin ulkona juomassa kahvia vaikka koska satoi vettä, tuoksui mullalle ja oli lohdullista miettiä, että kaikilla ihmisillä on omat ajatuksensa, tunteensa ja kamppailunsa, eli kukaan ei lopulta ole yksin vaikka kaikista siltä varmaan tuntuukin.

Yhtenä yönä kuuntelin laiturilla varautuneita yön ääniä 
(kurnutusta, linnunhuutoja, surinaa, tip tip).
Sammakot alkoi hiljalleen uiskennella kaislikosta pieninä kohoumina veden pinnassa ja lepakot suhahteli pään yllä. Kävin uimassa, vesi oli kylmää ja ihanaa, tunnelma mystinen utuinen sininen syvä.

Kesä on jo ihan kielen päällä ja pian pääsen hetkeksi takaisin pohjoisen tuuliin; sinne missä autonäänet ei kuulu. Sitä tarvitsen.

(ps. mulla on nykyään instagram-tili??)